Luen Cormac McCarthyn Tie-kirjaa. Se kertoo isästä ja pojasta, jotka vaeltavat tuhkaksi ja noeksi muuttuneessa maailmassa. Miksi metsät ja pellot ovat palaneet poroksi, sitä ei selitetä. Olennaista tarinassa on matkanteko, jonka päämääränä on etelärannikko - ja hengissä säilyminen.
Isän ja pojan vaeltaminen pakon edessä on kaukana loma- ja virikematkailusta. Heidän matkantekonsa tuo mieleen eläinten joukkovaellukset.
Gnuantilooppien ja muiden laiduntajien kulkeminen satoja kilometrejä uusille laidunmaille on niille elossa selviämisen edellytys. Samoin on Tien isän ja pojan laita. Ruoka on jatkuvasti loppu. Sitä haalitaan matkan varrella vastaan tulevien, autioiksi muuttuneiden talojen kellareista. Liikkeellä olo on välttämätöntä, jottei parivaljakko jättäisi liikaa elonmerkkejä heidän henkeään uhkaaville raakalaisille.
Pakkovaellus ei kuulu vain dystopian kuvauksiin. Se on totta suurelle osalle ihmisistä juuri nyt. Epävakaita oloja pakenevat ja turvallisempiin maihin pyrkivät ihmisjoukot ovat jatkuvasti tien päällä, halusivat tai eivät.
Kuten kirjan isän ja pojan kohdalla, pakolaistenkaan elämässä ympäristö ei anna kovin mielekkäitä oloja elämiseen. Kirjaa lukiessa nousee vähän väliä eteen kysymys: Miksi enää elää tuollaisessa maailmassa?
Ainoa mielekäs asia onkin enää elämä itsessään, oma tai toisen. Siitä ollaan valmiita taistelemaan loppuun asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti