Matka-aarteita

Vaatekaapin syyssiivoa tehdessäni löysin villasukkieni joukosta snorkkelin ja snorklauslasit. Hetken välineitä ihmeteltyäni muistin, että hankin ne Kreetan-matkalta kolmisen vuotta sitten. Snorklauksenhimo oli kova, joten ostin tarvikkeet hotellin pienestä kioskista. Siellä myytiin rantatarpeiden ohella Hawaiian Tropicia, oliiviöljyä ja kondomeja.

Snorklasin Kreetalla tasan kerran. Lomakaupunki Hanian vedet osoittautuivat sameiksi, eikä mieheni ollut touhusta tippaakaan innostunut. Joten se siitä.

Kuljetin kuitenkin snorkkelisetin mukaani Suomeen asti, sillä kuulun niihin, joille on kotona opetettu, ettei hyvää tavaraa saa heittää hukkaan. Jos olisin jättänyt snorkkelini hotellihuoneeseen lojumaan, olisi se ollut vaarassa lentää roskiin. Ja sehän ei olisi palvellut ketään.

Niinpä tungin snorkkelin täpötäyden matkalaukkuni päälle ja toin sen kotiin - jossa se siis makaa villasukkieni joukossa.

Muita kaappeihini matkoilta kertyneitä aarteita ovat:
- Kiiltävästä kankaasta ommeltu nilkkapituinen kaapu, jota ilmeisesti kutsutaan galabeyaksi. Ostettu Egyptistä.
- "Ihme-eliksiiri", jolla saa kasvot sädehtiviksi ja joka auttaa tuhanteen muuhunkin vaivaan. Ja joka sotki vaatteeni heti ensimmäisellä kokeilulla. Ostettu Egyptistä.
- Lento-ohjattava helikopteri, pieni sellainen. Ostettu lahjaksi miehelle, joka ei ole leikkinyt sillä kertaakaan. Vaikutti hauskalta. Ostettu Hongkongista.
- Kasa kaulakoruja: muovisia, kivestä hiottuja tai pähkinöistä askarreltuja. Kotiin päästyäni en ole niitä kaulaani laittanut. Ovat liian painavia, rumia tai epämukavia.

Viisastuuko ihminen ikinä?

Joukkovaelluksella

Luen Cormac McCarthyn Tie-kirjaa. Se kertoo isästä ja pojasta, jotka vaeltavat tuhkaksi ja noeksi muuttuneessa maailmassa. Miksi metsät ja pellot ovat palaneet poroksi, sitä ei selitetä. Olennaista tarinassa on matkanteko, jonka päämääränä on etelärannikko - ja hengissä säilyminen.

Isän ja pojan vaeltaminen pakon edessä on kaukana loma- ja virikematkailusta. Heidän matkantekonsa tuo mieleen eläinten joukkovaellukset.

Gnuantilooppien ja muiden laiduntajien kulkeminen satoja kilometrejä uusille laidunmaille on niille elossa selviämisen edellytys. Samoin on Tien isän ja pojan laita. Ruoka on jatkuvasti loppu. Sitä haalitaan matkan varrella vastaan tulevien, autioiksi muuttuneiden talojen kellareista. Liikkeellä olo on välttämätöntä, jottei parivaljakko jättäisi liikaa elonmerkkejä heidän henkeään uhkaaville raakalaisille.

Pakkovaellus ei kuulu vain dystopian kuvauksiin. Se on totta suurelle osalle ihmisistä juuri nyt. Epävakaita oloja pakenevat ja turvallisempiin maihin pyrkivät ihmisjoukot ovat jatkuvasti tien päällä, halusivat tai eivät.

Kuten kirjan isän ja pojan kohdalla, pakolaistenkaan elämässä ympäristö ei anna kovin mielekkäitä oloja elämiseen. Kirjaa lukiessa nousee vähän väliä eteen kysymys: Miksi enää elää tuollaisessa maailmassa?

Ainoa mielekäs asia onkin enää elämä itsessään, oma tai toisen. Siitä ollaan valmiita taistelemaan loppuun asti.