Vaatekaapin syyssiivoa tehdessäni löysin villasukkieni joukosta snorkkelin ja snorklauslasit. Hetken välineitä ihmeteltyäni muistin, että hankin ne Kreetan-matkalta kolmisen vuotta sitten. Snorklauksenhimo oli kova, joten ostin tarvikkeet hotellin pienestä kioskista. Siellä myytiin rantatarpeiden ohella Hawaiian Tropicia, oliiviöljyä ja kondomeja.
Snorklasin Kreetalla tasan kerran. Lomakaupunki Hanian vedet osoittautuivat sameiksi, eikä mieheni ollut touhusta tippaakaan innostunut. Joten se siitä.
Kuljetin kuitenkin snorkkelisetin mukaani Suomeen asti, sillä kuulun niihin, joille on kotona opetettu, ettei hyvää tavaraa saa heittää hukkaan. Jos olisin jättänyt snorkkelini hotellihuoneeseen lojumaan, olisi se ollut vaarassa lentää roskiin. Ja sehän ei olisi palvellut ketään.
Niinpä tungin snorkkelin täpötäyden matkalaukkuni päälle ja toin sen kotiin - jossa se siis makaa villasukkieni joukossa.
Muita kaappeihini matkoilta kertyneitä aarteita ovat:
- Kiiltävästä kankaasta ommeltu nilkkapituinen kaapu, jota ilmeisesti kutsutaan galabeyaksi. Ostettu Egyptistä.
- "Ihme-eliksiiri", jolla saa kasvot sädehtiviksi ja joka auttaa tuhanteen muuhunkin vaivaan. Ja joka sotki vaatteeni heti ensimmäisellä kokeilulla. Ostettu Egyptistä.
- Lento-ohjattava helikopteri, pieni sellainen. Ostettu lahjaksi miehelle, joka ei ole leikkinyt sillä kertaakaan. Vaikutti hauskalta. Ostettu Hongkongista.
- Kasa kaulakoruja: muovisia, kivestä hiottuja tai pähkinöistä askarreltuja. Kotiin päästyäni en ole niitä kaulaani laittanut. Ovat liian painavia, rumia tai epämukavia.
Viisastuuko ihminen ikinä?
keskiviikko 20. lokakuuta 2010
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
Joukkovaelluksella
Luen Cormac McCarthyn Tie-kirjaa. Se kertoo isästä ja pojasta, jotka vaeltavat tuhkaksi ja noeksi muuttuneessa maailmassa. Miksi metsät ja pellot ovat palaneet poroksi, sitä ei selitetä. Olennaista tarinassa on matkanteko, jonka päämääränä on etelärannikko - ja hengissä säilyminen.
Isän ja pojan vaeltaminen pakon edessä on kaukana loma- ja virikematkailusta. Heidän matkantekonsa tuo mieleen eläinten joukkovaellukset.
Gnuantilooppien ja muiden laiduntajien kulkeminen satoja kilometrejä uusille laidunmaille on niille elossa selviämisen edellytys. Samoin on Tien isän ja pojan laita. Ruoka on jatkuvasti loppu. Sitä haalitaan matkan varrella vastaan tulevien, autioiksi muuttuneiden talojen kellareista. Liikkeellä olo on välttämätöntä, jottei parivaljakko jättäisi liikaa elonmerkkejä heidän henkeään uhkaaville raakalaisille.
Pakkovaellus ei kuulu vain dystopian kuvauksiin. Se on totta suurelle osalle ihmisistä juuri nyt. Epävakaita oloja pakenevat ja turvallisempiin maihin pyrkivät ihmisjoukot ovat jatkuvasti tien päällä, halusivat tai eivät.
Kuten kirjan isän ja pojan kohdalla, pakolaistenkaan elämässä ympäristö ei anna kovin mielekkäitä oloja elämiseen. Kirjaa lukiessa nousee vähän väliä eteen kysymys: Miksi enää elää tuollaisessa maailmassa?
Ainoa mielekäs asia onkin enää elämä itsessään, oma tai toisen. Siitä ollaan valmiita taistelemaan loppuun asti.
Isän ja pojan vaeltaminen pakon edessä on kaukana loma- ja virikematkailusta. Heidän matkantekonsa tuo mieleen eläinten joukkovaellukset.
Gnuantilooppien ja muiden laiduntajien kulkeminen satoja kilometrejä uusille laidunmaille on niille elossa selviämisen edellytys. Samoin on Tien isän ja pojan laita. Ruoka on jatkuvasti loppu. Sitä haalitaan matkan varrella vastaan tulevien, autioiksi muuttuneiden talojen kellareista. Liikkeellä olo on välttämätöntä, jottei parivaljakko jättäisi liikaa elonmerkkejä heidän henkeään uhkaaville raakalaisille.
Pakkovaellus ei kuulu vain dystopian kuvauksiin. Se on totta suurelle osalle ihmisistä juuri nyt. Epävakaita oloja pakenevat ja turvallisempiin maihin pyrkivät ihmisjoukot ovat jatkuvasti tien päällä, halusivat tai eivät.
Kuten kirjan isän ja pojan kohdalla, pakolaistenkaan elämässä ympäristö ei anna kovin mielekkäitä oloja elämiseen. Kirjaa lukiessa nousee vähän väliä eteen kysymys: Miksi enää elää tuollaisessa maailmassa?
Ainoa mielekäs asia onkin enää elämä itsessään, oma tai toisen. Siitä ollaan valmiita taistelemaan loppuun asti.
sunnuntai 26. syyskuuta 2010
Ihana minä matkalaukussa
Matkustaessaan ihminen muuttuu toiseksi. Hän haluaa irtautua jokapäiväisestä kuorestaan, ja lähtee toteuttamaan unelmaminäänsä.
Senhetkisestä mielentilasta ja matkakohteesta riippuen unelmaminä voi olla pelkäämätön tutkimusmatkaaja, sensuelli vamppi tai huoleton elämäntaiteilija − oli matkaajan normaaliminä sitten pilkuntarkka virkamies, homssuinen perheenäiti tai rutiineja rakastava terveysintoilija.
Matkaajan pako arjesta saa täyttymyksensä, kun tätä erehdytään pitämään unelmaminän kaltaisena. Rillit päässä ja meikittä arkeaan elävä virkanainen kihertää tyytyväisenä, kun ranskalainen herrasmies taivastelee, kuinka aviomies on uskaltanut päästää noin viehkeän daamin yksin liikkeelle. Mielessään nainen ajattelee, että eipä mennyt se kaksituntinen hotellihuoneen peilin edessä hukkaan.
Poikia jääkiekkoharjoituksista toiseen kuskaava tunnollinen isä ei korjaa erehdystä, kun häneltä kysytään Thaimaan rannoilla, että onko tämä jo moneskin reppureissusi Aasiassa. Aamiaista bungalowissa kokkaileva vaimo ja lapset jäävät mainitsematta ja mies toteaa rennosti, että onhan sitä tullut täällä käytyä.
Oma matkaminäni on (ainakin kuvitelmissani) ollut yleensä huoleton ja mitään pelkäämätön soluttautuja. Olen yrittänyt sulautua paikallisten joukkoon mahdollisimman hyvin. Kohteesta riippuen olenkin ollut joko portugalilainen luonnonlapsi, mustaan pukeutuva pariisitar tai pitkässä puuvillamekossa käyskentelevä eteläcarolinalainen puuvillatilallinen. Jos huijaus on mennyt täydestä edes yhdelle, oli tämä sitten paikallinen tai turisti itsekin, olen myhäillyt tyytyväisenä.
Mikä on sinun matkaminäsi? Oletko huoleton hippi vai elämästä nautiskeleva kulinaristi? Vai jokin aivan muu?
Senhetkisestä mielentilasta ja matkakohteesta riippuen unelmaminä voi olla pelkäämätön tutkimusmatkaaja, sensuelli vamppi tai huoleton elämäntaiteilija − oli matkaajan normaaliminä sitten pilkuntarkka virkamies, homssuinen perheenäiti tai rutiineja rakastava terveysintoilija.
Matkaajan pako arjesta saa täyttymyksensä, kun tätä erehdytään pitämään unelmaminän kaltaisena. Rillit päässä ja meikittä arkeaan elävä virkanainen kihertää tyytyväisenä, kun ranskalainen herrasmies taivastelee, kuinka aviomies on uskaltanut päästää noin viehkeän daamin yksin liikkeelle. Mielessään nainen ajattelee, että eipä mennyt se kaksituntinen hotellihuoneen peilin edessä hukkaan.
Poikia jääkiekkoharjoituksista toiseen kuskaava tunnollinen isä ei korjaa erehdystä, kun häneltä kysytään Thaimaan rannoilla, että onko tämä jo moneskin reppureissusi Aasiassa. Aamiaista bungalowissa kokkaileva vaimo ja lapset jäävät mainitsematta ja mies toteaa rennosti, että onhan sitä tullut täällä käytyä.
Oma matkaminäni on (ainakin kuvitelmissani) ollut yleensä huoleton ja mitään pelkäämätön soluttautuja. Olen yrittänyt sulautua paikallisten joukkoon mahdollisimman hyvin. Kohteesta riippuen olenkin ollut joko portugalilainen luonnonlapsi, mustaan pukeutuva pariisitar tai pitkässä puuvillamekossa käyskentelevä eteläcarolinalainen puuvillatilallinen. Jos huijaus on mennyt täydestä edes yhdelle, oli tämä sitten paikallinen tai turisti itsekin, olen myhäillyt tyytyväisenä.
Mikä on sinun matkaminäsi? Oletko huoleton hippi vai elämästä nautiskeleva kulinaristi? Vai jokin aivan muu?
Matkalla on hyvä olla
Mitä matkoilla voikaan löytää? Uusia kavereita, uusia paikkoja, uuden identiteetin?
Ihmettelen tässä blogissa matkustamisen synnyttämiä kokemuksia ja tuntemuksia. Matka voi olla matka vieraaseen kaupunkiin, kaukaiseen maahan tai sukellus omaan itseen. Tunne ja elämykset tekevät matkasta matkan, eivät kilometrit.
Ihmettelen tässä blogissa matkustamisen synnyttämiä kokemuksia ja tuntemuksia. Matka voi olla matka vieraaseen kaupunkiin, kaukaiseen maahan tai sukellus omaan itseen. Tunne ja elämykset tekevät matkasta matkan, eivät kilometrit.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)